Maailmanloppu tulee, oletko valmis?

Kannattaakohan joulua ryhtyä valmistelemaan, jos maailmanloppu on tullakseen jo ennen joulua? Ja jos se ei tulisikaan, ehtii sitä valmistella joulun sen jälkeenkin.

Maailmaa kiertää voimakas huhu, jonka mukaan vanha Maya-kalenteri ennustaa maailman päättyvän 21.12.2012. Muistaakseni muutama sata vuotta sitten laadittu kalenteri päättyy tuohon päivään ja siitä on vedetty se johtopäätös, että se on maailman olemassaolon viimeinen päivä. Ilmatar.net on yksi sivusto, joka tarjoaa jopa useita maailmanlopun laskureita. Koska Mayat elivät Etelä-Amerikassa on maailmanlopun tarkka ajankohta Suomessa 22.12. klo 9:59:59.

Maailmanloppu on juuri nyt yksi kuumimmista puheenaiheista. Se tulee vastaan Facebookissa nyt joka päivä. Onhan tuohon pelottavaan päivään aikaa enää viikko ja päivä eikä kukaan tiedä, mitä se päivä tuo tullessaan.

Maailmanlopun odottaminen on tärkeä osa Jeesuksen seuraajien uskoa. Evankeliumien mukaan Jeesus lupasi, että hän tulee takaisin opetuslastensa luokse ja nämä ovat aina odottaneet tätä paluuta. Jeesuksen paluun odotettiin tapahtuvan vielä Pietarin, Paavalin ja kumppaneiden eläessä. Näin ei käynyt, mutta kristillinen kirkko ei ole koskaan lakannut uskomasta etteikö Jeesus joskus palaisi ja etteikö koko maailma silloin joutuisi tuomiolle.

Matteuksen evankeliumissa opetuslapset kysyvät Jeesukselta, millaisista merkeistä tietää kaiken lopun olevan lähellä. Jeesus vastaa: "Te kuulette taistelun ääniä ja sanomia sodista, mutta älkää antako sen pelästyttää itseänne. Niin täytyy käydä, mutta vielä ei loppu käsillä. Kansa nousee kansaa vastaan ja valtakunta valtakuntaa vastaan, ja joka puolella on nälänhätä ja maanjäristyksiä. Mutta kaikki tämä on vasta synnytystuskien alkua." (Matt. 24:6-8) Sodista, kansojen välisistä ristiriidoista, nälänhädästä ja maanjäristyksistä siis voimme aavistaa maailmanlopun olevan lähellä. Check - näistä kerrotaan uutisissa lähes joka päivä. Maailmanloppu on lähellä.

Johanneksen ilmestys, Uuden testamentin viimeinen kirja, kuuluu ns. ilmestyskirjallisuuteen. Se on kirjallisuuden laji, jossa kuvataan näkyjä ja visioita. Usein nämä visiot sisälsivät kuvia tuhosta ja niiden ajateltiin sisältävän ennustuksia. Joskus ilmestyksiin oli kirjoitettu salattuja viestejä aikalaisille. Johanneksen ilmestyksessä kerrotaan vihan maljoista, tuomiosta, tuhosta, tuhat vuotisesta valtakunnasta, kuolleiden herättämisesta ja viimeisestä tuomiosta. Nämä kuvaukset ovat omiaan herättämään kauhua myös tämän päivän ihmisissä, jos ajatellaan niiden olevan ennustuksia pian toteutuvasta todellisuudesta.

Johanneksen ilmestyksen kuvaus ei kuitenkaan lopu tuhon kuviin. Lopun jälkeen jotain jatkuu ja kirjoittaja kuvaa näkyään: Ja minä kuulin valtaistuimen luota voimakkaan äänen, joka sanoi: "Katso, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä! Hän asuu heidän luonaan, ja heistä tulee hänen kansansa. Jumala itse on heidän luonaan ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen." (Ilm. 21:3-4) Tuhon jälkeen tulee jotain uutta. Jumala on armollinen.

Rikkaudesta ja köyhyydestä

Olen usein miettinyt sitä, miksi en vähäisistä rahavaroista huolimatta ole oikeastaan koskaan tuntenut itseäni köyhäksi. Tai jos olenkin tietänyt itseni köyhäksi, olen nähnyt siinä jotain vapauttavaa, ikäänkuin suuren tilan, missä voin olla vapaasti.

Yhden vastauksen löysin tänään Seppo Häyrysen ja Heikki Kotilan kirjoittamasta kirjasta Retriitti - tie hiljaisuuteen (Edita 2003). Kirjan ensimmäisessä luvussa Heikki Kotila kuvaa tätä aikaa ja sitä, miten se muuttaa käsitystämme siitä, mikä on ylellisyyttä, luksusta. Hän viittaa saksalaiseen esseistiin ja runoilijaan Hans Magnus Enzensbergeriin, joka on todennut, että luksus on muuttumassa. Ennen se oli rahaa ja sitä kaikkea mitä rahalla saa. Enzensberger väittää, että on kuusi asiaa, jotka ovat tämän päivän ja tulevaisuuden ihmiselle luksusta. Ne ovat aika, huomio, tila, hiljaisuus, ympäristö ja turvallisuus.

En voisi olla enempää samaa mieltä.

• Aika on se, mistä meillä kaikilla tuntuu olevan pula. Ajan vähäisyyden tuntee nahoissaan jokainen, niin johtaja kuin alainen, ostaja ja myyjä, tutkija ja opiskelija. Liikenteessä sen huomaa erityisesti: bussin tai junan myöhästyminen on kuin ihmisiltä vietäisi jotain ainutlaatuisen arvokasta. Ylellisyyttä on se, että voi päättää kuinka itse aikansa käyttää ja tähän ylellisyyteen on mahdollisuus vain harvoilla 
• Huomiosta kilpaillaan. Jokainen tahtoo sinun huomiosi omalle asialleen, omalle kampanjalleen ja omalle missiolleen. Mediat kilpailevat huomiostasi, tämä blogikirjoituskin. Virikkeiden moninaisuuden keskellä on vaikea erottaa mikä on oikein ja tärkeää. Ylellisyyttä on se, että voi vapaasti valita mihin huomionsa kohdistaa, mitä katselee ja kuuntelee. 
• Ihminen tarvitsee tilaa. Erityisesti kaupungeissa tilanpuute on huutava. Kaikkiin mahdollisiin paikkoihin rakennetaan jotain, avaruutta tuovat metsät ja pellot pakenevat yhä kauemmas ja muuttuvat ylellisyydeksi. Ylellisyyttä on myös väljyys kotona. Sitä luo turhasta tavarasta vapautuminen.  
• Hiljaisuuden löytäminen jatkuvan melun keskellä on vaikeaa. Taustamusiikit, naapurista kantautuva television ääni (siellä asuu huonokuuloinen vanhus) ja jatkuva liikenteen humina peittävät alleen elämisen ja luonnon pienet äänet. Hiljaisuus ei ole äänettömyyttä vaan sen kuuntelemista, mitä yleensä ei voi kuulla. 
• Puhdas ympäristö on ylellisyyttä. Se on vapaa liasta, metelistä ja hajuista ja yhä harvempi kesämökkikään on enää täysin puhtaassa ympäristössä. 
• Viimeinen luksus on turvallisuus. Turvallisuuden tunteemme järkkyy päivittäin, kun katsomme ja kuuntelemme uutisia. Sodat ja terrori-iskut, levottomuudet ja vallankumoukset, maanjäristykset ja tulivuorenpurkaukset ovat kaikki turvallisuuttamme heikentäviä asioita. Ylellisyyttä on se, ettei tarvitse pelätä. 

Niillä, joilla on paljon rahaa tai valtaa, ei nykyään ole mahdollisuus saada itselleen näitä ylellisyyksiä. He voivat ostaa itselleen tilaa, mutta eivät ehkä aikaa, rauhaa tai turvallisuutta. Monilla, joilla on taas olisi aikaa, ei ole turvaa tai tilaa, että he voisivat iloita siitä. 

Aikaa, huomiota, tilaa. Hijaisuutta ja rauhaa. Puhdasta ympäristöä ja turvallisuutta. Näitä asioita haluaisin tänäkin vuonna antaa joululahjaksi. Se vasta olisikin ylellistä. 

Kapina marraskuun ankeutta vastaan

Pian se alkaa: marraskuu. Se on kuukausi, jota pelätään ja inhotaan eniten. Sitä sanotaan harmaaksi, synkäksi ja pimeäksi ja siihen liittyy mielikuvia loskasta, lumesta, sateesta ja tuulesta. Niistä tahtoo tulla ihmisten sisäisiä mielentiloja.

Olen tänään optimistisella päällä ja toivon, että me kaikki yhdessä julistamme kapinan marraskuulle. Tehdään marraskuusta vuoden mukavin kuukausi.

Marraskuun luontaisetuna on se, että siihen ei sisälly yhtään ns. pakollista juhlaa. On siis tilaa omille juhlille. Marraskuu on selvästi punaviinikuukausi, sillä punaviinissä on sama samaa synkkyyttä. Mitä synkemmäksi marraskuu käy, sitä synkempää punaviiniä siis maistelkaamme! Vinkkejä saa jakaa tämän kirjoituksen kommenteissa. Punaviinin kanssa voi nauttia joko raskaan aterian ystävien seurassa tai vain kevyesti suklaata,  pähkinöitä tai juustoja. Tai kaikkia niitä. Koska on marraskuu, ei tarvitse niin välittää siitä, mikä yleisen mielipiteen mielestä on sopivaa tai hyvää. Tee niin kuin haluat.

Marraskuu voitaisi julistaa myös viralliseksi villasukka-kuukaudeksi. Lokakuussa on vielä häivähdys kesää, mutta marraskuussa alkaa paleleminen. Sen torjumiseksi tarvitaan villasukat. Useimmiten monet villasukat. Moniväriset villasukat. Mitä villimmät värit, sen paremmin ne torjuvat marraskuun vilua.

Steiner-pedagogiigasta opin, että joskus jokin asia saadaan korjattua tai parannettua tuottamalla sitä yli äyräiden. Jos pimeys ahdistaa, hanki sitä lisää. Mene elokuviin ja pakene pimeyden turvin toisiin maihin, missä aurinko paistaa heleästi ja lämpö hivelee hiuksia. Ota projektiksi katsoa vaikka kaikki tänä vuonna ilmestyneet tärkeät elokuvat juuri nyt marraskuussa. Et ehdi kunnolla edes huomata tätä pimeyttä ennen jouluvalojen syttymistä.

Koska sää pilaa elämämme marraskuussa, älä mene ulos. Ota harrastukseksesi shoppailu. Käy lämpimissä, kuivissa ja kirkkaasti valaistuissa ostosparatiiseissä ja nauti kaikki erikoiskahveja ja etnisiä ruokia. Ostosparatiisit on nykyään suunniteltu ajanviettoa varten, ei siellä ole ostopakkoa.

Jos pakkaset uhkaavat pilata elämäsi, hikoile joka päivä. Hien saa pintaan saunassa ja kuntosalilla, mutta myös siivotessa. Mitä tahansa teetkin, tee se hikoillen.

Ja vielä: tarjoa kaverille kahvit kaupungilla. Jos sinulla on synkkää ja ankeaa, niin on kaverillakin. Keksi tekosyy, jonka varjolla voitte istahtaa tunniksi johonkin tunnelmalliseen kahvilaan ja puhua. Marraskuu on erinomainen kuukausi keskusteluille.

Todennäköisesti itse käytän hyväksi koeteltua kirja+sohva -tekniikkaa marraskuun selättämisessä. Kääriydyn isoäidin virkkaamaan torkkupeittoon ja katoan maailmaan, missä sanat maalaavat mielikuvia. Sellainen marraskuu on oikeastaan aika mukava.

Ei-ymmärtämisen ihana keveys

Viikko sitten osallistuin Taize Helsinki -tapahtumaan, josta on hyvä selostus mm. Sanasi on lamppu -blogissa.

Oikeasti osallistuin vain yhteen rukoushetkeen ja sunnuntaiaamun messuun, mutta se tuntui paljolta. Taize-laulut kaikuivat päässäni taukoamatta ja kavereiden Facebook-päivitysten kautta eläydyin etänä niihin tilaisuuksiin mihin en päässyt itse paikalle itse kokemaan tunnelmaa.

Rukoushetkistä osallistuin lauantain päivärukoukseen. Kirkkoon saapuessani minuun teki hiljentävän vaikutuksen sinne luotu tunnelma. Kattoon heijastetut kuvat ja suuret ikonit muuttivat tutun kirkon kokonaan toiseksi. Laulujen alkaessa huomasin,että minua itketti niin paljon, etten voinut laulaa. Oli vain kuunneltava.

Laulut olivat latinaksi, venäjäksi, englanniksi ja suomeksikin. Raamatun tekstit luettiin monella kielellä joista toisia ymmärsin ja toisia arvailin. Kun en ymmärtänyt, huomasin iloitsevani niiden puolesta, jotka juuri sillä hetkellä saivat kuulla Raamatun sanaa äidinkielellään.

Penkissä istuessani kukaan ei vaatinut minulta mitään, ei edes osallistumista. Siinä sai vain olla. Hiljaisen mietiskelyn aikana mielikuvat saivat vapaasti tulla ja mennä. Mielessäni sekaisin vilahtelivat omat huolenaiheet, Raaamatun sanat ja laulujen sirpaleet.

Kaiken jälkeen ymmärsin, että minulla on vain harvoja paikkoja tässä maailmassa, missä minua ei vaadita ymmärtämään, osallistumaan tai olemaan aktiivinen. Se, että minun ei tarvinnut ymmärtää kaikkea, puhui minulle kokemuksen tasolla siitä, että Jumala on minun ymmärrystäni suurempi. Että Kristuksen kirkko on minun ymmärrystäni ja osaamistani suurempi.

Ja että suuruus kantaa pientä. Pientä ihmistäkin.

Porkkanakakku

Paras kakku minkä tiedän on porkkanakakku. Löysin reseptin joskus kauan sitten ja olen tarjonnut tätä herkkua ystävilleni jo yli 30 vuoden ajan. Ja aina se saa yhtä suuren suosion.

Nyt olen päättänyt julkaista tämän suosikkireseptini, jotta muutkin voivat tehdä ja tarjota samanlaista kakkua. Monet ovat nimittäin pyytäneet tätä ohjetta minulta, mutta en ole koskaan onnistunut kääntämään sitä suomalaisiin mittoihin ja asteisiin. Improvisoikoon siis itse kukin tämän reseptin äärellä.

Keittokirja, missä porkkanakakun ohje on, oli aikonaan lahja äidiltä minulle. Sain sen ensimmäisenä syksynä sen jälkeen, kun olin muuttanut kotoa opiskelupaikkakunnalle. Äiti oli kotitalousopettaja ja luulen, että keittokirja oli hänen ajatuksissaan ehkä suurintä evästä ja huolenpitoa esikoistyttärelle.

Eikä tämä keittokirja ollut mikä tahansa keittokirja. Vanhempani työskentelivät amerikkalaisessa evankelioimisjärjestössä ja tämä oli tuon järjestön kustantama keittokirja. Kirjan loppuosassa on myös eväitä hengelliseen elämään.

Mutta tässä siis porkkanakakun ohje vielä aukikirjoitettuna siltä varalta, että kuvan ohjeesta on vaikea saada selvää:

CARROT CAKE (Good for you!)

2 cups flour
2 tsps baking powder
1 1/2 tsps cinnamon
2 tsps soda
1/2 tsp salt
1 cup oil
1 cups brown sugar
4 eggs
1 cup chopped nuts
3 cups grated carrots

Mix dry ingredients; add oil and blend.
Add eggs one at a time and beat after each addition.
Add carrots and nuts and blend well.
Bake in 9 x 13'' pan (or 2 9'' layer pans) at 350 degrees for 45 minutes.

FROST:
1 8-oz. pkg. cream cheese
1/2 cup margarine
1 lb box powdered sugar
2 tsps vanilla

Mix together until smooth and spread on cake.

Ja sitten toimituksen huomautukset:
Ohje seuraa amerikkalaisia mittayksiköitä kuten kuppeja ja tuumia. Amerikkalainen kuppi ei ole mikään tarkka mitta ja olen huomannut, että vaihtelee kahden ja kahden ja puolen desilitran välillä. Tämän kakun tekeminen ei ole mitään eksaktia tiedettä, joten voit soveltaa kuppikokoa oman mielesi mukaan.

Kuten kuvasta huomaa, olen joskus laskenut, että kolmeen kuppiin tarvitaan kuusi porkkanaa ja että tuorejuustopaketin koko on 226 g. Paistolämpötilassa mainitut asteet ovat Fahrenheit-asteita, joiden muuntosuhde Celsius-asteisiin on jotain 4/9. Jos et ole superinnostunut matematiikasta, on helpointa vain puolittaa astemäärä.

Ja vielä yksi vinkki: sokeria ei kannata laittaa niin paljon kuin ohjeessa sanotaan :)

Jokaisen teologian ylioppilaan velvollisuus

En voi sanoa, että muistan ensimmäisen opiskelupäivän kuin eilisen, mutta jotain kuitenkin. Muistan sen ihmetyksen tunteen, kun seisoin Yliopiston päärakennuksen juhlavassa aulassa ja ymmärsin, että minulla on oikeus olla siellä. En ollut enää pyrkimässä mihinkään, olin olemassa, viipymässä.

Muistan Päärakennuksen Suuren Luentosalin (nykyään kuulemma luentosali 1) vaaleanruskeat keinonahkaistuimet ja ikkunoista tulvivan loppukesän valon. Muistan ainakin puolet niistä 200 ihmisestä, joiden kanssa yhdessä kohdistimme katseemme luentosalin puhujankorokkeelle.  

En enää muista, mitä olin opintojen alulta odottanut, mutta hämmästyin sitä, että tervetulotoivotuksia kävi pitämässä niin moni ihminen: oli professoreita, dekaani, opiskelijoiden edustajia ja monia muita arvovaltaisia henkilöitä. Tunsin itseni tärkeäksi. Suurin osa puheesta liittyi varmaan opiskelujen aloittamisen käytännön asioihin, mutta niistä puheista en muista mitään. Yhden puheenvuoron muistan ja sen piti dekaani Martti Parvio.

Hän sanoi, että jokaisen teologian ylioppilaan velvollisuus on käydä joka sunnuntai kirkossa.

Ensi kuulemalta tuo ajatus herätti minussa kapinamielen. ”Ei tuota voi keneltäkään vaatia”, ajattelin. Viikkojen ja kuukausien kuluessa kuitenkin mieleeni kylvetty pieni velvollisuuden siemen iti ja kantoi hedelmää. Se antoi voimaa nousta sunnuntaiaamuna sellaiseen aikaan, että ehdin kirkkoon kymmeneksi. Ja jos ei ehtinyt aamumessuun, oli aina jokin messu tarjolla iltapäivällä ja illallakin. Tuo kehotus kantoi lopulta koko opiskeluajan niin, että messu tuli osallistumisen kautta tutuksi ja läheiseksi.

Tuohon samaan kehotan nyt sinua, opintojasi aloittava teologian ylioppilas: Jokaisen teologin velvollisuus on käydä joka sunnuntai messussa.

Yliopisto antaa sinulle hyvät eväät kirkon töihin – heittäydy siis opiskeluihisi täysillä.  Opiskelujen ajan on hyvä käydä viikoittain tarkistamassa, miten oppimasi asiat liittyvät kirkon todellisuuteen. Kun käyt messussa, et ainoastaan syvennä oppimaasi vaan syvenet itsekin. 

(Tämä blogikirjoitus on julkaistu myös Teologian Ylioppilaiden Tiedekuntayhdistyksen sivulla.)

Ihmettelen

En ole päässyt omasta mielestäni vielä koskaan kylliksi blogini otsikon teemaan. Ehkä olen enemmän kummastellut kuin ihmetellyt ja näillä kahdella on suuri ero.

Oikeastaan haluaisin enemmän ihmetellä. Haluaisin huomata useampia niistä pienistä ihmeistä, joita ympärilläni on. Tänään ihmettelen auringonkukan keltaista väriä. Miten paljon lämpöä juuri tuohon sävyyn sisältyykään! Sen lämmön säilön talven varalle.

Monesti olen ajatellut, että usko on minulle ihmettelyä. Uskoon sisältyy niin paljon kaikenlaista, mitä en ymmärrä. Minun ei tarvitse ottaa kaikkeen siihen kantaa vaan voin jäädä ihmettelemään sitä. Ehkä joskus saan lisää tietoa ja voin myös kasvaa ymmärrykseltäni.

Ihmisten toiminnassa sen sijaan on myös paljon kummasteltavaa.

Oliiviöljy

Heinäkuussa toteutui yksi pitkäaikainen unelmani ja pääsin käymään Toscanassa ja Firenzessä. Matkustavan ryhmämme koostumus oli hieman erikoinen eivätkä kaikki tunteneet toisiaan entuudestaan. Jahkasimme muutaman kuukauden ajan sen välillä vuokraammeko maalaistalon vai kaupunkihuoneiston, mutta lopulta päädyimme kaupunkiin, koska maalaistaloissa ei ollut ilmastointia. Arvelimme, että sellainen olisi tarpeellinen heinäkuussa Italiassa. 

Ja olikin. Lämpötila oli joka päivä yli 30 astetta, parhaimmillaan 36 tai 38. Ilmastoinnin takia nukuimme yömme hyvin. Viidennen kerroksen huoneistostamme avautuvat näköalat ilahduttivat minua joka päivä: parvekkeelta katselimme aseman yli Duomolle ja Fiesoleen. Iltaisin söimme paikallisia herkkuja lähiravintoloissa. Ymmärsimme, että suomalainen syö elääkseen, mutta italialainen elää syödäkseen. 

Mutta siitä oliiviöljystä. 

Keskiviikkona jouduimme herättämään itsemme herätyskellolla ehtiäksemme viiniretkelle. Netistä olin löytänyt Tuscan Wine Society -nimisen yhdistyksen (yrityksen?), joka järjesti päivän mittaiasia viiniretkiä Chianti- ja Chianti classico alueelle. Päivän ohjelmaan kuului retki pikkubussilla, kaksi viininmaistelutilaisuutta, tutustumista viinitiloihin ja kaiken keskellä lounas. 

Pikkubussiin ahtautui meidän lisäksemme pariskunta Texasista ja toinen Kanadasta. Oppaana ja kuskina meillä toimi Rebecca Wine, joka perehdytti meitä sekä viineihin, että italialaiseen elämäntapaan. 

Ensimmäinen viinitilavierailu oli se, missä koin valaistumisen. Corzano-nimisellä tilalla istuimme ulos päivänvarjon alle ja eteemme kannettiin viinejä, juustoja, leipää ja oliiviöljyjä ja viinitilan edustaja kertoi meille niistä kaikista. Viinejä ja juustoja olen maistellut ennenkin, mutta oliiviöljyjä en koskaan. Ennen käytin ruuan valmistuksessa rypsiöljyä, mutta sitä ei todellakaan koskaan tehnyt mieli maistella. 

Maistelimme neljää erilaista oliiviöljyä. Öljyä kaadettiin pieneen kippoon ja siihen kastettiin toscanalaista maalaisleipää. Opin, että hyvänlaatuisen oliiviöljyn tunnistaa siitä, että se maistuu aavistuksen vastaleikatulle nurmikolle. Sen lisäksi joku öljyistä oli voimakas, joku ikään kuin pippurinen ja joku mieto. Mielenkiintoista, ajattelin. 

Corzanosta suunnistimme elämykselliselle lounaalle pieneen teurastamoon ja toiselle viinitilalle viininmaistajaisiin. Viinit ja ruuat olivat mahtavia, mutta oli mahtavaa myös rytyyttää pikkubussissa pitkin Toscanan kuoppaisia pikkuteitä. Maisemat olivat aivan mahtavat. 

Kotiin palattua olen jatkanut oliiviöljyjen maistelua. Huomaan, että oliiviöljy maistuu vastaleikatun ruohon lisäksi voimakkaasti auringolta. Se on maku, joka kuljettaa minut hetkessä takaisin auringonpaahtamien mäenrinteiden ja viiniviljelmien keskelle, takaisin lomaan. 

Blogini on muuttanut

Blogini siirtyy tänne Bloggeriin Vuodatuksesta. Olen pitänyt siellä blogia vuodesta 2006 alkaen, mutta koska Vuodatus on blogialustana NIIIN kömpelö, siirryn nyt tänne.

Vanhoja kirjoituksia voi edelleen lukea osoitteessa terhip.vuodatus.net. Pikkuhiljaa yritän siirtää niitä tänne, etteivät katoa.

Puhuu lampaiden kanssa

Viikon takaisella Saksan vierailullani muistin, että osaan jutella lampaiden kanssa. Lampaat oli jo päästetty ulos laitumelle, jossa ne söivät tuoretta, vihreää ruohoa. Tämä yksi yksilö, melkein vielä karitsa, oli eksnyt muista ja huuteli surkealla, vähän käheällä äänellä. Pakkohan sille oli vastata. Yritin parhaani mukaan imitoida sen valittavaa määkinää ja ilmeisesti onnistuinkin, koska se tuli minua kohti iloisemmin määkien. Ulkonäköni oli kuitenkin lampaan mielestä väärä ja se kääntyi mennäkseen pois.

Olen kerran aiemminkin jutellut lampaiden kanssa. Olin seurakunnan järjestämällä nuorten matkalla perehtymässä Paavaliin. Pienellä laivalla seilasimme viikon verran Turkin rannikolla, otimme aurinkoa, uimme, keskustelimme, leikimme ja lauloimme. Ja tietenkin tutustuimme nähtävyyksiin ja kuvittelimme Paavalin kävelemässä siellä pölyisillä teillä ja seilaamassa rannikkoa pitkin.

Yhtenä iltana laivamme ankkuroi pienen saaren rantavesiin. Saaresta kantautui villin rosmariinin tuoksu ja lampaiden määkinä. Varovasti kokeilin kuulevatko lampaat, jos minäkin alan määkiä. Kuulivathan ne. Ja ilmeisesti ymmärsivätkin jotain, sillä ne tulivat rannan tuntumaan ja vastasivat määkimiseeni kuin sanoen: "Yksi meistä on tuolla veden varassa. Miten saisimme hänet pelastettua?"

Muistan vieläkin sen kummallisen tunteen, kun huomaa voivansa jotenkin alkeellisesti kommunkoida täysin toisenlaisen elävän olennon kanssa. En voi väittää, että olisi ymmärtänyt mitään siitä, mitä ne lampaat sanoivat, mutta ne ymmärsivät jotain siitä mitä minä sanoin.

Olen nähnyt elokuvan hevoskuiskaajasta. Siinä on jotain hienoa, että joku osaa kommunikoida hevosen kanssa ja auttaa sitä. Lampaan kanssa määkimisessä taas ei ole mitään hienoa. Tai ei ollut, kunnes muistin, mitä kaikkea Jeesus sanoo lampaista ja paimenista.

Some-ohjeet kirkolle

Jos minulta ei ole kysytty sata kertaa, koska kirkon sosiaalisen median ohjeistus valmistuu, niin sitten ei ole kysytty kertaakaan. Oletin kysymyksen kuihtuvan koulutusten alkamisen jälkeen, mutta niin ei käynytkään. Sen vuoksi viime vuoden keväällä päätettiin ryhtyä sitä ohjeistusta tekemään. Ohjeistuksen tarkoitus on tukea ja auttaa seurakuntia ja muita kirkon työyhteisöjä, kun he ottavat haltuun sosiaalista mediaa. Kirkossa ilmeisesti uskotaan, että kaikissa tärkeissä asioissa on selkeä ohjeistus ja ohjeistuksen olemassaolo kertoo, että asia on tärkeä.

Uusi tie vai perinteen tie?

Ohjeistuksen tekemiseen arvelimme olevan kaksi tapaa: perinteinen ja uusi. Perinteinen tapa olisi ollut perustaa korkea-arvoisista asiantuntijoista koostuva työryhmä, joka olisi pitänyt kymmenen kokousta ja saanut aikaiseksi paperisen raportin. Uusi tapa olisi se, että tehtäisi sosiaalisen median ohjeistus käyttäen sosiaalista mediaa ja ottaen arjen asiantuntijat eli ne, jotka työssään käyttävät sosiaalista mediaa. Koska Hengellinen elämä verkossa -hankkeessa kukkii luova hulluus ja heittäytyminen (nuo kaksi kirkkohallituksen perusominaisuutta ;) ) päätettiin valita uusi tapa.

Some ohjeistuksen työvälineeksi valittiin wikialusta (Purot-wiki) ja aloitettiin hommat. Kaikkia osallistavan työtavan nimenä on ”crowdsourcing”, joka kääntyy Suomeksi sujuvimmin joko joukkoistamiseksi tai  talkoistamiseksi. Koska talkoistaminen verkon kautta on uutta, päätettiin tehdä jotain tutullakin tavalla: järjestetään siis kolme seminaaria, joissa työntekijöitä rohkaistaan ja innostetaaan sekä wikiin että sosiaaliseen mediaan. Kaksi seminaaria on nyt pidetty ja kolmas tulossa. Lahdessa ja Jyväskylässä pidettyihin seminaareihin osallistui yhteensä yli 100 henkeä ja Suuntaviivat-wikiin on kirjautunut lähes saman verran ja anonyyminäkin voi kommentoida.

Kohtuullista, mutta ei vielä loistavaa, arvioi HEV-tiimimme täällä Katajanokalla tähänastista toimintaamme.

Ensimmäinen versio valmis

Sosiaalisen median ohjeistus kuulosti meistä myös vähän hallinnolliselta ja siksi päätettiin, että tuloksen nimeksi tulee Sosiaalisen median suuntaviivat. Suuntaviiva on oikeastaan nuoli, joka ohjaa toimintaa ja liikennettä. Olemme saaneet paljon palautetta siitä, että kiellot ja rajoitukset eivät ole avuksi netissä seikkaillessa. Työntekijät tarvitsevat toimintansa tueksi ennemmin vinkkejä, vaihtoehtoja ja kevyitä positiivisia muistutuksia.

Nyt näyttäisi siltä, että tuleva ohjeistus muodostuu kolmesta osasta: 1. Lait ja tietoturvaohjeet, 2. Suuntaviivat ja 3. Suosituksia / neuvoja. Ensimmäistä lukua emme voi muokata, toista varmasti muokataan vähitellen sosiaalisen median kehittyessä ja muuttuessa. Kolmas luku pysyköön aina avoimena niin että sen kautta leviävät hyvät ideat ja käytännöt ja tarttuu innostus.

Suuntaviivat-luku on jaettu tällä hetkellä neljän otsikon alle. Näistä otsikoista on jo tullut palautetta, että ne eivät oikein toimi. Otsikot ovat:

• Ole valmis kohtaamisiin!
• Ole aito!
• Olet asiantuntija!
• Olet työyhteisön jäsen!

Nämä otsikot eivät ole vielä lopulliset ja toisia otsikoita saa ehdottaa. Otsikoiden alla olevat ohjeetkin ovat vielä keskeneräisiä ja niiden loppuunsaattamiseen tarvitaan ehkä juuri sinun panostasi.

Nyt on kommentoinnin aika

Nyt kirkon sosiaalisen median ohjeistuksen ensimmäinen versio on wikissä kommentoitavana. Juuri nyt on kommentoinnin aika, jos haluat, että ohjeistuksesta tulee hyvä. Ole siis hyvä ja ota aikaa lukeaksesi ja kommentoidaksesi näitä suuntaviivoja, joihin esimiehesi tulee tulevaisuudessa vetoamaan.

Palkittu hanke

Eilen sain ensimmäisen kerran ikinä julkisen palkinnon työstä. Se oli tärkeä ja merkittävä hetki. Palkinto on nimeltään Vuoden kristillinen mediateko ja sen myöntää Kristillinen medialiitto. Tänä vuonna palkinnon saajan valitsi Thorleif Johansson. Lisää voi lukea mm. Seurakuntalainen.fi:stä, Kotimaa24.fistä ja evl.fi/tiedotteesta, koska en aio nyt referoida jo muualla raportoituja faktoja vaan kertoa palkinnon herättämistä ajatuksista.

Palkinto ja sen vastaanottaminen on herättänyt minussa kolmensorttista pohdintaa. Ensimmäinen liittyy tekemäämme työmäärään. Olemme Hengellinen elämä verkossa -hankkeessa nimittäin tehneet paljon töitä, tosi paljon töitä, jo kolme vuotta. Vaikka meillä on työaika, jonka pitäisi rajata työhön liittyvä puuhastelu klo 8-16 väliselle ajalle, ei se vaan toimi niin. Jos haluaa uudistaa kirkkoa, on tehtävä töitä virastoaikaan ja sen jälkeenkin. Iso laiva kääntyy hitaasti ja sen kääntäminen vaatii paljon voimaa. On myös jaksettava sitkeästi pitää ruori oikeassa asennossa, jotta homma jatkuu.

Kuluneiden kolmen vuoden aikana olen nähnyt työtovereissani väsymistä, koska työtä näyttää olevan niin paljon. Yhdessä saatu tunnustus myös auttaa jaksamaan, antaa uutta intoa ja rohkaisee väsyneitä. Ja projekti päättyy tämän vuoden lopussa.

Toiseksi tunnustuspalkinto oli mielestäni palkinto kaikille niille seurakunnan työntekijöille, jotka ovat eri tavoin heittäytyneet verkkomaailmaan ja alkaneet tehdä työtä siellä elävien ihmisten parissa. Kirkko kuuntelee ihmisiä muutamissa valtakunnallisissa palveluissa ja sitä kuuntelevaa kirkkoa edustaa verkossa n. 100 työntekijää, jotka ovat sopineet, että saavat käyttää jonkun verran työaikaa verkkotyöhön. Sen lisäksi todella monet kohtaavat ihmisiä esim. Facebookin chatissä. Ehkä verkkoa käyttää työssään jo n. 2000 työntekijää, joista valtaosa nuoriso- tai perhetyössä.

Valtakunnallisissa verkkopalveluissa kuten Suomi24:fissä ja Facebookin Kirkko Suomessa -chatissa työskenteleminen on haastavaa ja antoisaa ja ehkä juuri moninaisuutensa vuoksi myös kuluttavaa. Työntekijät sielläkin väsyvät. Vaikka työ on vielä uutta, sinne tarvitaan koko ajan uusia työntekijöitä. Olisi tärkeää, että jokainen seurakunta kantaisi oman vastuunsa valtakunnallisista verkkopalveluista. Yhteydenottojakin tulee kaikkien seurakuntien jäseniltä.

Ja kolmanneksi, mieleeni jäi eilisissä juhlapuheissa mainittu vastatuuli, jota HEV-hanke on joutunut kohtaamaan.

Vastatuulta on ollut (ja tulee varmasti olemaan jatkossakin) monenlaista. Vastatuuli pukeutuu kyseenalaistamiseen, mitätöimiseen, teologisten perusteiden kyselemiseen ja huokailuun. Vastatuuli puhkuu sanomalla, että ei ole aikaa, on organisaatiouudistus ja rakennemuutos. Vastatuuli sanoo, että kohtaa mieluummin ihmisiä kasvotusten ikäänkuin netti ja kasvotusten olisivat vaihtoehdot. Niille, jotka haluavat tulla kohdatuksi verkossa, kasvotusten ei ole vaihtoehto. Vastatuuli huokaa työn raskautta ja vaativuutta. Vastatuuli sanoo, ettei voi vaatia sitä työkavereilta. Vastatuuli epäilee internetin tietoturvaa ja arvaa heti joutuvansa identiteettivarkauden kohteeksi. Vastatuuli näkee hallinnollisia esteitä ja budjettivarojen niukkuutta. Ja kun on ne seurakuntarajatkin.

Muutosvastarinta pukeutuu monenlaisiiin vaatteisiin. Arvostan ja kuuntelen sitä, koska sen nostamat kysymykset auttavat ehkäisemään suurimpiä ylilyöntejä ja huteja.

Mutta silti olo on kuin olisi kolme vuotta roikkunut valtamerilaivan keulassa kasvot tuuleen käännettyinä. Saamamme tunnustus antaa energiaa jaksaa roikkua siellä edelleen. Kasvot edellä täysillä eteenpäin - edelleen.

Sarkastinen ja luterilainen - blogi, joka synnyttää oivalluksia

Moni on kysynyt yleisesti ja myös minulta henkilökohtaisesti miten tehdään lukijoita kiinnostava hengellinen tai kirkollinen blogi. Kysymyksen taustalla kuultaa hurskas toive, että sellaisen resepti olisi helposti jostain löydettävissä ja sovellettavissa. 

Valitettavasti sellaista reseptiä ei ole. Uskovaisia, hengellisistä asioista tai kirkosta kiinnostuneita lukijoita on niin monia erilaisia, että yhtä toimivaa sisältökonseptia ei voi olla. On kokeillen löydettävä oma tyylinsä ja tapansa ja omat lukijansa.

Itse seuraan yhden pastorin blogia, joka kerta toisensa jälkeen saa minut oivaltamaan uutta, kyseenalaistamaan vanhaa. Tämä blogi huokuu aitoa ja vilpitöntä luterilaista hengellistä elämää. Kas tässä: Nadia Bolz-Weber ja Sarcastic Lutheran.  Valitettavasti suomalaisten blogien joukosta en ole löytänyt mitään, missä näin elävästi yhdistyisi teologia ja elämä. 

Nadia Bolz-Weber toimii pappina Denverissä, Coloradossa seurakunnassa, joka haluaa olla avoin kaikille ja on siksi ottanut nimekseen House for all sinners and saints. 

Viimeisimmässä kirjoituksessaan blogisti-pastori pohtii tarvitaanko kirkossa penkkejä, jotka jähmettävät tilan käytön yhteen tiettyyn malliin. Hänen seurakunnassaan penkkejä ei ole, vaan käytetään irtotuoleja. Alttari on sijoitettu keskelle huonetta ja tuolit voidaan järjestää sen ympärille aina sillä tavalla, joka messun viettämisen kannalta tuntuu järkevimmältä tai toimivimmalta. Penkit tuotiin kirkkohin vasta uskonpuhdistuksen jälkeen, kun ihmiset eivät jaksaneet kuunnella pitkiä saarnoja seisten. 

Olen usein kuullut seurakuntapappien pohtivan miten ihmeessä saisi seurakuntalaiset ottamaan aktiivisemman roolin messussa. Nadia Bolz-Weber on kehittänyt yhdessä seurakuntansa kanssa tavan, miten messusta tulee enemmän yhdessä tehty. Messuun tullessaan kirkon eteisessä on tarjolla 15-18 erilaista tehtävää, jotka ihmiset poimivat mukaansa messun käsiohjelman kanssa. Käsiohjelman kannessa siis selvästi sanotaan, että tämä käsiohjelman haltija esim. lukee päivän rukouksen tai tekstin. Nämä tehtävät seurakuntalaiset tekevät nousten seisomaan omalla paikallaan. Pastori itse kuitenkin huolehtii synninpäästöstä, saarnasta ja ehtoollisen asetussanoista. 

Huh millaista virkistävää vallattomuutta! Ja miten mahdotonta täällä meillä. 

Luterilaista identiteettiä voi vahvistaa lukemalla myös The Living Lutheran -blogisivustoa, joka on meikäläisen Kotimaa24-blogimetsän sisar, mutta huomattavasti vähemmän poleeminen. 

Miten siis luoda elävä ja toimiva kirkollinen/hengellinen blogi? Voisiko ottaa mallia sellaisista blogeista, joita itsekin mielellään lukee? Nadia Bolz-Weberin eilen julkaistu kirjoitus on muuten jaettu sosiaalisessa mediassa 1448 kertaa. Tämä on myös hyvä esimerkki siitä, miten tavallinen seurakuntapastori voi hyvän blogin kautta moninkertaistaa työnsä vaikuttavuuden. 

Minä uskon blogeihin

Pitkähkön hiljaisuuden jälkeen palaan taas tänne blogosfääriin. Blogini sisältää sekalaisia kirjoituksia ja harkitsin jo kokonaan uuden blogin aloittamista sisällön terävöittämiseksi. Koska blogini ei alunperinkään ollut mihinkään yhteen teemaan erikoistunut blogi, päätin kuitenkin jatkaa täällä. Voihan täällä ehkä kirjoittaa vähän asiapitoisemminkin.

Nyt seuraa henkilökohtainen tunnustus: minä uskon blogeihin.

Olen tullut siihen tulokseen seuratessani sosiaalista mediaa, että juuri blogit ovat se kaikkein vaikuttavin ja tärkein sosiaalisen median väline. En nyt ryhdy arvioimaan muita, - ehkä sen aika tulee myöhemmin. Blogeja lukemalla saa paljon tärkeää tietoa. Omassa blogissaan voi julkaista omia havaintojaan ja ajatuksiaan. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin sisältö. Nyt paljastan teille viisi blogia, joita luen säännöllisesti.

1. Kari Latvus: Dosentin ikkunasta

Kari Latvus on teräväsanainen ja selkeä kirjoittaja, jonka alkuperäinen missio on liittynyt köyhyyteen ja diakoniaan, mutta nyt blogin painopiste on yhä enemmän kirkkopoliittisissa kysymyksissä. Kari arvioi selkein vedoin esim. piispaehdokkaita eikä kaihda ottamasta kantaa. Ei siis mitään hygieenistä journalistista otetta. Lähes poikkeuksetta Karin kirjoitukset herättävät paljon keskustelua, eniten ehkä Facebookissa.

2. Suomensuojelija

Tykkään maistella sanoja. Sanat maalaavat kuvia, tuovat ajatukset kuultaviksi ja muokkaavat todellisuutta. Kieli muuttuu koko ajan (20 vuotta rippikoulu- ja nuorisotyössä opetti ainakin sen) ja haluan säilyttää tuntuman siihen millaisilla sanoilla uudet sukupolvet ilmaisevat itseään. Lari Kotilainen on suomenkielen tutkija ja on väitellyt Suomen kieliopin muuttumisesta, mutta hänen asenteensa ei ole professorimaisen säilyttävä vaan uudistava. Hauskakin. Hän on blogannut myös Aku Ankassa, jossa on julkaistu hänen riemastuttava kirjoituksensa Akun usein käyttämästä "Kääk"-sanasta.

3. Lehmätkin lentäis

Harto Pönkä on pitänyt blogia sosiaalisesta mediasta jo monta vuotta. Blogissaan hän kertoo mm. tilaisuuksista, joissa hän käy kouluttamassa ja usein julkaisee myös käyttämänsä diaesitykset. Näin Harton blogista on parin kolmen viime vuoden aikana muodostunut oikea sosiaalisen median tiedon aarreaitta. Sosiaalisessa mediassa tapahtuu vain vähän sellaista, mistä Harto ei olisi kirjoittanut.

4. Juhana Kokkonen's things

Jostain minulle on syntynyt käsitys, että Juhana Kokkonen aloitti blogin kirjoittamisen lähinnä prosessoidakseen jossain avoimesti väitöskirjaansa liittyviä kysymyksiä. Tämän nerokkaan oivalluksen takia myös tällaiset laiskurit kuin minä voivat lukea tiivistettyä, selkeää ja suupalan kokoisiin paketteihin jaettua painavaa asiaa mm. yhteistoiminnallisuudesta ja organisaatioiden muutoksesta.

5. Vierityspalkki.fi

Jos haluan nopeasti päivittää tietoni siitä, missä sosiaalisessa mediassa tai digitaalisella rintamalla ollaan menossa, avaan Vierityspalkki-blogin. Vierityspalkkiin kirjoittaa useita eri kirjoittajia, kukin omasta näkökulmastaan. Blogissa on ollut herkullisia kirjoituksia, joissa on arvioitu mm. digitaalisen viestinnän toimistoja, viestinnän käytäntöjä tai esitelty nipussa tietyn saman genren palveluja. On myös ollut jännittävää seurata koosteita digitaalisen viestinnän työpaikoista. Ammattinimikkeet eivät ole siitä maailmasta, jossa minut koulutettiin työtä tekemään.

*

Olen töissä kirkossa, mutta vain yksi näistä blogeista käsittelee päivänpolttavia kirkollisia asioita. Muut ovat ehkä enemmän ikuisuusasioita. Mitähän se minusta kertoo?