Hiljaa ikonin edessä

Kävin tänään työn puolesta vierailulla Hakunilan seurakunnassa ja, niin kuin joskus käy, sain olla saamapuolella. Kuulin siellä tarinan yhdeksänvuotiaasta Nyytistä, joka viime keväänä teki laulun Hiljaa ikonin edessä. Nyytin isoäiti tunsi ihmisiä seurakunnasta ja kävi niin, että Nyyti lauloi yhdelle uuden laulunsa yhdelle työntekijälle puhelimessa. 

Laulu oli puhutteleva ja seuraavana päivänä se videoitiin ja laitettiin Pyhän Annan lastenkirkon Facebook-sivulle. Pääset katsomaan videon tästä. 

Video sai Facebookissa paljon katsojia, sillä sitä jaettiin innokkaasti. Yksi katsojista ja vaikutetuiksi tulijoista oli Ruotsissa asuva Sanna Bäckvall, joka halusi tehdä tanssin Nyytin lauluun. Tanssi videoitiin ja tämäkin video ladattiin Facebookiin. Pääset katsomaan tanssivideon tästä. Nyt ihmiset voivat Pyhän Annan lastenkirkon sivulla iloita sekä laulusta että tanssista. 

Tässä on minulle jotain hyvin koskettavaa. Uskon syvä hiljaisuus on pohjimmiltaan yksinkertaista ja kaunista, koskettavaa ja tarttuvaa. Koko aikuisen ikäni olen etsinyt sanoja, joilla voisi kuvata sydämen hiljaisuutta ikonin edessä, ja kerta toisensa jälkeen ne sanat pakenevat minua. Tavoittelen niitä kuin tuulen kuljettamia keltaisia lehtiä. 

Näissä kahdessa videossa on nyt tavoitettu jotain siitä, mitä minäkin etsin. "Hiljaa ikonin edessä, kuin mehiläinen makeassa medessä..." 

Ja aavistelen, että olemme vasta nähneet ja kuulleet jonkin tarinan alun.

MItä ihmiset katuvat kuolinvuoteellaan?

Joskus oivalsin, että kun puhumme kuolemasta oikeastaan puhumme elämästä. Kuolema on kuin peili. Kun tulemme sen eteen ja yritämme tähyillä sen läpi, näemme vain heijastumia elämästä. 

Jotkut mieluummin sulkevat silmänsä näiltä heijastumilta ja haluavat arvailla, mitä olisi peilin toisella puolella. Jotkut taas tyytyvät tutkimaan peilistä avautuvaa näkymää. Se herättää surua, kiitollisuutta, iloa, rakkautta - kaikki samoja tunteita eletty elämäkin on herättänyt. 

Facebookissa on viime viikkoina kiertänyt linkki erään saattohoitajan ylöskirjaamiin viiteen asiaan, joita ihmiset hänen havaintonsa mukaan kuolinvuoteellaan eniten näyttävät katuvan. Saattohoitaja Bronnie Waren oma kirjoitus on julkaistu hänen verkkosivullaan ja hän on myös kirjoittanut pian julkaistavan kirjan tästä samasta aiheesta. 

Bronnie Waren havainnot olivat minulle todella pysäyttäviä ja antoivat aihetta oman elämäni mietiskelyyn. Aloin entistä enemmän kysellä itseltäni, miten voisin elää elämäni niin, että kuolinvuoteellani minulla olisi mahdollisimman vähän katumista. Tämän pohdiskelun vaikutusta on ehkä se, että olen vähentänyt menneiden surujen vatvomista. 

En voi olla ajattelematta isän elämää. Hänelle ei jäänyt aikaa katua mitään kuolinvuoteellaan. Toivoisin, että hän olisi katunut sitä, että teki aina niin paljon töitä. Katuminen helpottaisi anteeksiantamista ja unohtamista.  

Tein Bronnie Waren havainnoista pienen diaesityksen. 

"Otan osaa"

Noin kaksi viikkoa sitten hiljaisella kotitielläni kuoli pyöräilijä onnettomuudessa. Kuolinpaikalle tuotiin valkoinen pyörä ja sen juurelle on tuotu kynttilöitä ja kukkia. Pyörään on ripustettu lyhtyjä, kukkia ja kortteja. Päivittäin näen ihmisiä pysähtyneenä pyörän viereen. 

Kuolema koskettaa myös silloin, kun kuollut ihminen on tuntematon. Se muistuttaa omista suruista. 

Surevien lohduttaminen on tärkeää. Kun isä kuoli kesällä, sain paljon erilaisia osanoton ilmauksia läheisiltä, tutuilta ja jopa aivan tuntemattomilta ihmisiltä. Olen niistä kaikista kiitollinen ja ne tuntuivat oikeasti siltä, kuin joku olisi ottanut kannettavakseen pienen palan minun suruani.

Ehdottomasti suurin osa osanoton ilmauksista tuli Facebookin tai sähköpostin kautta tai sitten kasvotusten tavatessa. Kun äiti kuoli vuonna 1996, sain valtavasti kukkia ja kortteja. Koko koti oli täynnä erilaisia kukkia. Nyt isän kuollessa sain kukkia yhdeltä ystävältä ja kortteja tuli kolme tai neljä. 

Olen ollut tästä muutoksesta hieman hämmentynyt ja miettinyt sen merkitystä. Facebookin ja sähköpostin kautta osanoton ilmauksen voi lähettää helposti ja siististi surevaa häiritsemättä. Sureva voi itse pureskella suruaan sopivan kokoisina pieninä palasina silloin, kun hänelle itselleen se parhaiten sopii. 

Liian suuri hienotunteisuus voi jättää surevan aivan liian yksin. Suomalainen näyttää ajattelevan, että ensin oltava läheinen, että voi viedä surukotiin ruokaa tai tarjota muuta konkreettista apua. Mutta voisi toimia niinkin, että naapuri tai ystävä tulee läheisemmäksi surun aikana auttaessaan surevaa. 

Sureminen on muistamista. Isällä oli aina autossa sellaisia kovia hedelmäkarkkejä, joita säilytetään peltipurkissa. Isän kuoleman jälkeen ostin sellaisia minäkin ja säilytän niitä autossa. Kerran tai kaksi viikossa syön yhden karkin, hymyilen surumielisesti ja muistan isän eksentrisiä piirteitä.