sunnuntai 11. syyskuuta 2011

Isäni, ankkurini


Pitkä hiljaisuus täällä blogissa on johtunut isäni kuolemasta heinäkuussa. Olin ajatellut lomalla päivitellä tänne kaikenlaisia kivoja ja mukavia ajatuksia elämästä, uskosta ja kirkosta, mutta toisin kävi. Ei ollut iloista lomaelämää, oli vain kuolemaa ja sitä halusin miettiä ensin yksin tai kasvotusten läheisten kanssa. Mutta nyt on blogin comebackin aika. 
Isän kuolema yllätti meidät kaikki. Olihan isä sairastanut vuosikaudet niin, että kukaan ei muista millainen hän oli terveenä. Oikeastaan sairastaminen alkoi verenpaineesta jo 1968, sitten tuli sappileikkaus vuoden 1972 paikkeilla, kaatumisia ja loukkaantumisia lenkillä, syöpä ja sen leikkaus, sydänongelmat ja ohitusleikkaukset. Ensimmäisestä ohitusleikkauksestakin oli jo kulunut 20 vuotta. Olin niin tottunut isän sairastamiseen, että vasta hautajaisia valmistellessani huomasin sen muuttuneen isän pysyväksi ominaisuudeksi. 
Kuolema tuli isälle niin nopeasti, että hän itsekään tuskin tajusi sen tuloa. Kaatuminen lenkillä perjantaina, yöllä alkanut aivoverenvuoto ja nopea tajuttomuus, puolitoista vuorokautta sairaalassa tajuihinsa tulematta, hengityskoneen kytkeminen pois päältä ja se oli siinä. Toisaalta, tässä ei ole mitään yllättävää. Isä kuoli niinkuin oli elänytkin: vauhdikkaasti. 
Sairauksista huolimatta isä oli energinen ja voimakas persoona. Hänen energiansa oli tarttuvaa. Hänellä oli loistava verbaalinen huumorintaju. Kuitenkin kaikkein tärkeintä isälle oli usko Jeesukseen. Hän oli evankelista ja julisti evankeliumia sopivissa ja sopimattomissa paikoissa. Evanelistan työ ja rooli pohjautui siihen, että hän oli tavattoman laaja-alainen ja pätevä teologi, jonka kanssa keskustelu oli aina opettavaista. Isän teologiaan keskeisesti kuului jatkuva Raamatun opiskelu ja sen opettaminen, vaikka hänen pääaineenaan olikin ollut dogmatiikka. Keskeneräiseksi häneltä jäi Apostolien tekojen luentosarja yhteistyössä TV7:n kanssa. Valmistunutta luentosarjan alkuosaa voi katsoa tuolta kanavalta. 
Moneen vuoteen en ole joutunut keskustelemaan isästä niin paljon ja niin monien ihmisten kanssa kuin viime viikkoina. Nuorena tapasin usein ihmisiä, jotka eivät nähneet minua lainkaan vaan halusivat vain kuulla isästä jotain. Muistan miten joku kysyi minulta, onko minusta kivaa, kun isä on niin hyvä saarnamies. Vastasin, että ei minusta ole yhtään kivaa, kun isä saarnaa kotona. Joskus saatoin olla vielä töykeämpi. Tunnetun ihmisen lapsena oman tilan raivaaminen maailmassa vaatii työtä ja sitkeyttä. 
Nyt isästä keskusteleminen on ollut jopa vähän hoitavaa. Minulle on tehnyt hyvää nähdä, miten isän kuolema on koskettanut monia ja miten monet sitä surevat. Samalla muistan kipeästi, että isän kuolema on minulle aivan eri asia kuin heille. Minulle isä oli ankkuri, jota vastaan saatoin kapinoida, jonka teologiaa ja ajatuksia saatoin kyseenalaistaa, jonka kanssa saatoin käydä kriittisiäkin keskusteluja ja kuitenkin samalla olla varma hänen varauksettomasta tuestaan, huolenpidostaan ja rakkaudestaan. Viime viikkoina olen kokenut olevani tuuliajolla kuin vene, jonka ankkuriköysi on katkennut. Kenen kanssa nyt väittelen teologiasta tai Raamatun tulkinnasta? Keneltä kysyn globaaleista kristillisistä trendeistä? 
En tiennyt, että suru ja ikävä isän kuoleman jälkeen voisi ottaa tällaisenkin muodon. 

lauantai 10. syyskuuta 2011

Puhe isän muistojuhlassa 23.8.2011 Agricolan kirkossa


Isällä oli paljon ystäviä, joista yli 500 kokoontui muistojuhlaan muistelemaan häntä. Puheita pidettiin, ystäviä kohdattiin, veisattiin, rukoiltiin. Katsottiin videoltakin isän puheita. Tunnelma oli lämmin ja koskettava. 
Minäkin sain siellä juhlassa vähän puhua. Kerron lähettäjäpiirin vaikutuksesta elämäämme. Tässä alla puheeni suunnilleen sellaisena kuin sen ennen muistojuhlaa kirjoitin. Kirjoitettu ja puhuttu puhe ovat aina eri asioita. 
- - -
On hienoa kuunnella muistoja isästä. Yhteisesti jaetut muistot auttavat meitä suuntautumaan tulevaisuuteen jossa isää ei ole.
Teille useimmille Kalevi Lehtinen oli julistaja ja evankelista, jonka elämää seurasitte etäämmältä. Meidän perheenjäsenten näkökulma on luonnollisesti erilainen, mutta isä ei ollut niitä ihmisiä, jotka olisivat olleet erilaisia julkisuudessa ja kotioloissa. Sama huumorintaju, sama rehellisyys ja aito välittäminen näkyivät ja tuntuivat myös kotona.
Kun olin murrosiässä ja joku kysyi, mitä tykkään siitä, että isä on niin hyvä saarnaamaan, vastasin joskus, että minusta ei ole yhtään kivaa kun hän saarnaa kotona. Tosiasia kuitenkin on, ettei isä kovin paljon saarnannut kotona. Asioita käsiteltiin vakavasti keskustellen tai huumorin kautta.
Perheemme historian käännekohdat ovat samalla isän elämän käännekohtia. Yksi merkittävä käännekohta oli vuosi 1966, jolloin  isä (ja äitikin) kutsuttiin töihin Campus Crusade for Christiin. Se johti siihen, että vuonna 1967 lähdimme koko perhe vuodeksi Amerikkaan, Kaliforniaan ja Floridaan. Me lapset olimme silloin 7, 5 ja 1 -vuotiaita. Tuo vuosi Amerikassa oli merkittävä meille kaikille, mutta erityisesti isän työnäyn kypsymiselle.
Yksi asia, joka elämäämme tuli mukaan tuossa muutoksessa oli lähettäjäpiiri. Lähettäjäpiiri on siis joukko ihmisiä, jotka sitoutuivat rukoilemaan isän ja äidin työn puolesta ja tukemaan heitä taloudellisesti säännöllisesti kuukausittain jollain summalla. Näin aikuisena olen usein miettinyt millaista rohkeutta se mahtoikaan vaatia kolmen lapsen vanhemmilta hylätä kaikki taloudellinen turvallisuus ja heittäytyä elämään ihmisten lahjoitusten ja rukousten varassa. Te lähettjätä olitte paljon enemmän kuin vain tukijoita. Teistä tuli lähes perheenjäseniä: teistä keskusteltiin, teidän puolestanne rukoiltiin ja erityisesti, teille kirjoitettiin lähettäjäkirje. Kerran kuussa se ilmestyi ja se oli aina isän erityinen voimanponnistus, johon hän tarkkasti valitsi kuvat ja pohti tekstit.
Aluksi lähettäjiä oli muutamia kymmeniä. 1970-luvun alussa lähettäjien määrä oli kasvanut jo yli sadan. Siihen aikaan ei ollut kopiokoneita ja joka kuukausi se lähettäjäkirje painettiin offset-kirjapainossa. Osoitteita ei helposti tulostettu tarroille vaan ne kirjoitettiin kirjekuoriin käsin.
Kun olin 11-vuotiaas osoitteiden kirjoittaminen kirjekuoriin tuli minun tehtäväkseni, koska minulla oli jotakuinkin luettava käsiala. Minulle maksettiin siitä muistaakseni 4 penniä kappale.  
Melkoisen monta vuotta, lähes koko teini-iän, kirjoitin aina nimet ja osoitteet kirjekuoriin, kerran kuukaudessa. Vasta kun olin lukioiässä asuessamme Saksassa siirryttiin tarroihin, joita liimattiin kirjekuoriin. Se oli nopeampaa ja palkkani laski yhteen penniin per kirjekuori. (Veljelläni ja siskollani oli kummallakin myös omat hommansa: toinen kirjoitti - käsin - tilillepanokortteihin K ja E Lehtinen ja toinen taitteli ne paperikirjeet valmiiksi laitettavaksi kirjekuoriin.)
Noiden ehkä viiden, kuuden vuoden ajan näin teidän lähettäjien nimet moneen kertaan. Monien teidän nimet tulivat minulle tutuiksi vaikka ehkä en teitä ihmisiä ollut tavannut ollenkaan tai vain kerran. Ja koska olin nuori ja hurskas, minulla oli tapana myös rukoilla teidän lähettäjien puolesta.
Lapsi ei voi elää tällaista elämää ilman, että se jättää jotain jälkiä. Vaikka minulla ei koskaan ole ollut niin paljon rohkeutta, että uskaltaisin lähteä tekemään töitä lähettäjäpiirin varassa, olen kokenut saavani lähettäjäpiiriltä valtavasti. Sain nimittäin jo kasvuvuosinani ja niiden jälkeenkin osakseni paljon esirukousta. Siitä olen edelleen kiitollinen ja tahdon sen kiitollisuuden sanoa tässä ääneen. Se tuki, jota te olette vuosien varrella osoittaneet perheellemme on ollut sanoin kuvaamattoman arvokasta. Olen kasvanut ja elänyt tuntien, että minua kannetaan. Kiitos siitä teille, ja kiitos teistä Jumalalle, taivaalliselle Isällemme.
Tämä puhe ei toki tarkoita, että lähettäjäpiirin aika olisi ohi: ei ollenkaan. Leena jatkaa työtään teidän tukenne varassa. Jatkakaa hänen tukemistaan älkääkä jättäkö häntä yksin.