ECIC - internet-hörhöjen face-to-face kokoontuminen

Työn raskaan raatamisen keskellä on joskus myös äärimmäisen valoisia ja iloisia hetkiä. Tämä on päällimmäinen fiilis paluumatkalla Münchenistä, missä tänä vuonna kokoontui Euroopan kristillinen internet konferenssi (European Christian Internet Conference, ECIC). Omalla kohdallani tämä oli kolmas kerta osallistujana ja ensimmäinen kerta johtokunnan (Board) jäsenenä.

Konferenssiin osallistui kokoaikaisesti 42 henkeä eri maista, eri kirkoista ja eri organisaatioista. Suomalaiset, ruotsalaiset ja saksalaiset olivat suurimmat kansalaisuudet, mutta mukana oli myös ihmisiä Italiasta, Romaniasta, Tanskasta, Sveitsistä, Englannista ja Irlannista. Pohjoismaisten ja protestanttisten kirkkojen suuren osuuden selittää se, että kaksi edellistä konferenssia on järjestetty Suomessa ja Ruotsissa ja tällä kertaa saksalaisten oli helppoa ja edullista tulla mukaan. Raha ratkaisee näissäkin asioissa. Ensi vuonna konferenssi järjestetään Roomassa, joka toivottavasti kasvattaa katolisten osuutta. Lue lisää täältä.

Minusta oli mukavaa myös se, että konferenssiin osallistui muutama paikallinen pastori päivän tai parin ajan. Se on tavoiteltavaa aina. Konferenssin järjestäminen toivottavasti tukee aina järjestävän kirkon tai organisaation verkkotyötä.

Konferenssi on oikeastaan ekumeenisen verkoston live-tapaaminen. Osallistujien joukossa oli ihmisiä, jotka ovat oman kirkkonsa tai organisaationsa verkkotyön pioneereja ja joille ECIC on ollut tärkeä foorumi ideoiden jakamiseen sekä palautteen ja tuen saamiseen. Vertaistuki toimii tässäkin. Monissa kirkoissa verkkotyö on kohdannut rankkaakin vastustusta ja vaikka se ei näkyisi sanoissa, se näkyy mm. budjettipäätöksissä. Aina välillä kuullaan tarinoita myös siitä, miten joku toiminto tai yksikkö lopetetaan kokonaan. Tänä vuonna surtiin Baijerin kirkon verkkoyksikön lopettamista. Itse asiassa ECICin järjestäminen oli heidän viimeinen suuri työtehtävänsä, mutta sitä he eivät voineet vielä edes vuosi sitten aavistaa, kun konferenssin valmistelut todenteolla alkoivat.

Tämän vuoden vierailevista puhujista minulle antoisin oli Andre Morys, joka analysoi meille verkossa tapahtuvaa tunneviestintää. Ja ansiokkaasti analysoikin. Hänen keskeinen viestinsä oli, että tunneviestintä pitää ottaa vakavasti ja sitä pitää suunnitella. Hän väitti, että ihminen unohtaa mitä verkkosivulla sanotaan tai mitä värejä ja muotoja siellä on, mutta muistaa kyllä miltä vierailu tuntui. Tästä taisikin tulla koko konferenssin teema ja lentävä lause. "Vaikka unohtaisit kaiken mitä olen sanonut tai tehnyt, toivottavasti muistat miltä sinusta tuntui."

Minulle erityisen tärkeitä ECICissä ovat keskustelut toisten osallistujien kanssa. Aikaa keskusteluille ei koskaan tunnu olevan tarpeeksi. Päivällä on paljon ohjelmaa ja yöt ovat liian lyhyitä. Monesta ECIC-keskustelukumppanista on tullut minulle tärkeitä ystäviä, joiden kanssa saatoin taas jutella rukouksesta, hengellisestä elämästä, unelmista ja suunnitelmista, verkkosovelluksista, ohjelmista, hassuista sattumuksista ja kirkkojemme erilaisista traditioista. Eikä meillä ollut eroa olimmeko protestantteja vai katolisia, maallikoita vai pappeja. Me olimme kristittyjä, joilla on yhteinen usko ja yhteinen tavoite. Olen rohkaistunut ja innostunut. Ja tuskin maltan odottaa ensi vuoden konferenssia.

Kävin messussa

Näin helluntain kunniaksi oli mukavaa käydä messussa tutussa ja rakkaassa Viikin kirkossa. Pian on kulunut kaksi ja puoli vuotta siitä, kun viimeksi olen tehnyt seurakuntapapin töitä ja huomaan, että näen nyt asiat monella tavalla toisin kuin ennen. Messussakaan en käy kovin usein vaikka n. kerran kuussa onkin tilastollisesti melko usein. Nyt kiinnitän messussa huomiota myös vähän eri asioihin.

Tänä aamuna jäin erityisesti miettimään messun ajallista kestoa.

Ilkka Halava on kirjoittanut ja puhunut siitä, onko kirkko sairaala, kuntokeskus tai rajavartiolaitos. Kuntokeskus tuntuu minusta läheisimmältä, koska sellaisessa käyn useimmiten kolme tai neljä kertaa viikossa. Miksi käyn kuntokeskuksessa, mutta en messussa? Miten jumalanpalveluskäytännöissä voitaisi ottaa oppia kuntokeskuksista?

Kuntokeskus tarjoaa minulle sekä vapaata harjoittelua että ryhmäliikuntatunteja. Enimmäkseen käyn ryhmäliikunnassa. Tunteja on monenlaisia ja ne ovat myös ajalliselta kestoltaan vaihtelevia. Lyhyimmät tunnit ovat vain 15 minuutin venyttelyjä tai keskivartalotreenejä. Pisimpiä tunteja kutsutaan maratoneiksi ja niiden kesto on yleensä 2-4 tuntia. Kesäaikana tarjolla on tavallista enemmän 45 minuutin tunteja.

Yleensä valitsen tunnin tai harjoituksen, jonka kesto on noin tunnin. Tähän valintaan vaikuttaa olennaisesti se, että myös muuhun elämiseen tarvitaan aikaa: työpäivät ovat pitkiä, pitää käydä kaupassa, on muitakin harrastuksia, haluan tavata ystäviäni, pitää ulkoiluttaa koiraa.

En ole kertaakaan viimeisen parin vuoden aikana ollut messussa, jonka kesto olisi ollut vähemmän kuin 1 tunti 15 minuuttia, usein messu kestää lähes puolitoista tuntia eikä melkein kahden tunnin messukaan ole poikkeus. Nämä ovat niin pitkä tapahtumia, että kynnys osallistumiselle nousee. Jos tietäisin varmuudella, että messun kesto on sama kuin jumppatunnin eli 55 minuuttia, tulisin lähteneeksi useammin.

Hannalle, uudelle ylioppilaalle

Kävin tänään Hannan ylioppilasjuhlissa. Tutustuin Hannaan muutama vuosi sitten isoskoulutuksessa ja sen jälkeen olimme muutamalla yhteisellä riparillakin. Noista tilaisuuksista minulla on monia mukavia muistoja.

Arvostin paljon sitä, että Hanna kutsui minut ylioppilasjuhliinsa. Sellainen kunnia joskus suodaan nuoriso- tai rippikoulupapille. Oli hienoa nähdä millainen nuori nainen Hannasta on tullut. Juhlissa ei tullut sopivaa hetkeä, jossa olisin voinut pitää puheen, joten pidän sen tässä virtuaalisesti:

Onnea, Hanna, siitä, että sinulla on tänään ensimmäisen kerran päässäsi ylioppilaslakki. Se kertoo siitä, että olet saanut valmiiksi ison urakan, ylioppilastutkinnon.

Tällaisena päivänä on tapana antaa elämänohjeita tulevaisuutta varten. Postasin eilen Facebookiin linkin blogikirjoitukseen, jossa monia vuosia saattohoidossa työskennellyt sairaanhoitaja kertoo, mitä ihmiset kuolinvuoteellaan katuvat. Sinulla, joka olet nuori, on vielä mahdollisuus ottaa oppia vanhusten katumuksesta ja sen vuoksi käänsin ne sinulle viideksi elämänohjeeksi.

1. Tunne itsesi ja luota itseesi. Sinä itse tiedät parhaiten mikä sinulle sopii, mitä ajattelet ja tunnet.

2. Älä tee liikaa töitä. Vietä aikaa perheen ja muiden läheisten ihmisten kanssa.

3. Ilmaise tunteesi. Älä patoa niitä sisällesi.

4. Pidä yhteyttä ystäviisi. Ole itse aktiivinen pitämään yhteyttä, älä ainoastaan jää odottamaan toisten yhteydenottoja. Ystävät ovat tärkeitä elämän varaventtiilejä.

5. Anna itsellesi lupa olla onnellinen. On helppoa huolehtia toisten onnesta ja unohtaa itsensä. Tee asioita, joista sinä itse tulet aidosti iloiseksi.

Älä tee näistä elämänohjeista itsellesi pakkopaitaa, vaan pysähdy joskus miettimään onko joku niistä tarpeellinen. Toivotan sinulle onnea ja iloa, menestystä ja Jumalan siunausta elämäsi matkalle.