sunnuntai 23. tammikuuta 2011

Maitopurkkiruotsista eteenpäin


Olen pakoillut ruotsinkielen opiskelua vuodesta 1974 asti, jolloin vanhempani päättivät raahata meidän perheen Saksaan asumaan. Siellä ei ruotsia opiskeltu. Ruotsin kouluopinnot siihen mennessä olivat olleet lähes olemattomat.
Yliopisto-opiskeluissanikin onnistuin välttämään ruotsin opiskelun täysin. Vuotta minun jälkeeni opintonsa aloittaneet eivät enää suorittaneet aprobatureita, cum laudeja ja laudatureita vaan opintoviikkoja ja he joutuivat myös opiskelemaan eläviä vieraita kieliä. Vanhan tutkinnon mukaan kai ajateltiin, että kielitaidon hankkiminen oli jokaisen oma asia.
Töihin menin suomenkieliseen hiippakuntaan ja seurakuntaan, joissa silloisten vaatimusten mukaan ei tarvinnut edes ymmärtää toista kotimaista. Täysin en päässyt pakoon kaksikielisiä tilanteita, mutta selvisin niistä soveltaen vanhaa periaatetta: "Tyhmäkin käy viisaasta, kun suunsa kiinni pitää".
Muutama vuosi sitten tulivat voimaan uudet kielitaitovaatimukset ja kaikkien pitää pystyä todistamaan omaavansa vähintään tyydyttävä ruotsinkielen ymmärtämisen taito. Silloin esimieheni ilmaisi ilonsa siitä, että puuttuvan ruotsinkielen vuoksi en voi vaihtaa työpaikkaa. Entisen työni sain kuitenkin pitää.
Kun olin haastattelussa nykyiseen määräaikaiseen työhöni, ei haastatteluissa onneksi kysytty ruotsinkielentaitoa. Enkä edes osannut kuvitella sitä tarvitsevani. Toisin on käynyt. Joudun toimimaan yhteistyössä myös kirkon ruotsinkielisen työn kanssa eikä se onnistu suomeksi. Olen pulassa, pahassa pulassa.
Kaikki tämä ei tarkoita, että en osaa ruotsia ollenkaan. Osaan kohtuullisesti sellaista ruotsia, jota kutsun maitopurkkiruotsiksi. Vuosikaudet olet tuijottanut erilaisia tuoteselosteita elintarvikepakkauksissa enkä ole voinut välttää ruotsin passiivisen ymmärtämisen tarttumista. Tällä keinolla karttunut kielitaitoni on kuitenkin omituinen: ymmärrän vain ruokaan ja yleisiin tiedotteisiin liittyviä sanoja ja sanontoja, mutta minulla ei ole hajuakaan kieliopista tai ääntämisestä.
Nyt olen päättänyt ryhtyä taisteluun oppiakseni ruotsinkielen niin, että voin edes kohteliaasti hymyillä oikeissa kohdissa keskustelua. Se on minusta ruotsinkielen tyydyttävää ymmärtämistä. Tämä ei ole mikään uuden vuoden lupaus vaan vakaa aikomus. Tai oikeastaan pakko: ovet seuraavaan työpaikaan tuskin aukeavat ilman ruotsin osaamista ja määräaikaisen työsuhteeni loppu alkaa häämöttää.